Logo
 kirjandus- ja muusikaajakiri
Menüü
Reklaam

Varasemad numbrid!
Otsi et

JAAN KROSS VIROLAISEN LYRIIKAN UUDISTAJANA
by khan
Wednesday 12 March 2003 - 0:25:28

http://www.tuglas.fi/artikkelit/velsker1.html


Luentoni otsikkona voisi suomalaisen yleisön kannalta olla vaikkapa Tuntematon Kross tai Tuntematon sotilas virolaisessa runoudessa – Krossin runotuotanto on Suomessa melko tuntematon, vaikka prosaisti Kross onkin suomalaiselle yleisölle olennaisin virolainen kirjailija. Mielestäni suomeksi on ilmestynyt noin 10 - 15 Krossin runotekstiä – en ole löytänyt enempää. Ja pääosa niistä on ilmestynyt antologiasssa 20 nykyvirolaista runoilijaa (1969), suomentajana Arvo Turtiainen.
Onko Jaan Kross nyt runoilijana tunnettu Virossa? 1960-luvulla kyllä, mutta nyt? On selvää, että Virossakin Kross on yhä enemmän ja enemmän proosan keskeinen nimi ja yhä enemmän on Virossakin ihmisiä, jotka eivät yleensä tiedä, että Kross on joskus kirjoittanut runoja – 1970-luvulta alkaen häneltä ei ole ilmestynyt uutta runokokoelmaa. Runoilija Krossin tuntemattomuus on vuosien kuluessa lisääntynyt, mutta on pari kohtaa, miksi esimerkiksi proosakirjailija Krossin ymmärtämiseksi on kuitenkin hyvä tietää jotain hänen runoudestaankin:
1) Krossin henkisen kehityksen lähteet ovat runoudessa. Runous vaikutti nuoreen Krossiin 1930-luvulla luultavasti enemmän kuin proosa, hän aloitti runoilijana ja oli runoilija 1960-luvun loppuun asti. Muutamat Krossin perusteelliset teemat ja ideat näkyvät hänen 1950-1960-luvun runoudessaan ja tulevat vasta sen jälkeen hänen proosansa merkeiksi. Ja hänen kielenkäyttönsä perusta on juuri nuoruuden runoudessa.
2) Krossin rooli 1950- ja 1960-luvun neuvostovirolaisessa runoudessa on merkittävä – etenkin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkuvuosina hän on runouudistuksen kärkihahmo ja Krossin vaikutus nuoreen virolaiseen kirjallisuuteen on myöskin merkittävä. Eräässä mielessä Krossin runouden kohtalo on ollut paradoksaalinen – kirjallisuusprosessissa tärkeä rooli, mutta myöhemmin unohdettu runoilija. Yksi unohduksen syy on tietysti Krossin proosan voimakas merkitys, mutta toinen syy ehkä riippuu Krossin runotyylistäkin.
Krossilta on ilmestynyt neljä runokokoelmaa: 1958 Söerikastaja (1958), Kivist viiulid (1964), Lauljad laevavööridel (1966), Vihm teeb toredaid asju (1969). Sen lisäksi kirjana on ilmestynyt pitempi runoelma Tuule-Juku (1963) ja valikoima Voog ja kolmpii (1971).
Eritteleviä yleiskatsauksia Krossin runoudesta on melko vähän, ehkä parhaat ovat kaksi kirjoitusta: Karl Muru, J. Krossi luule maailma avastamise retkel. Keel ja Kirjandus 1972 / 3, s. 155 – 164 (tai Vaateid kolmest aknast, Eesti Raamat, 1975, s. 312 – 328).
Hando Runnel, Luuletaja lahkumine Eedenist. Looming 1972 / 4, s. 678 – 683 (tai Ei hõbedat, kulda, Eesti Raamat 1984, s. 126 – 134).
Suomen kielellä Krossin runoudesta on kirjoittanut esimerkiksi Raili Kilpi-Hynynen antologian 20 nykyvirolaista runoilijaa (1969) esipuheessa.

Totta on, että Krossin julkinen toiminta alkoi 1950-luvun toisella puoliskolla, v. 1957 ilmestyi hänen ensimmäinen kirjansa, Alma Vaarmanin kanssa kirjoitettu yleiskatsaus Tallinnan työväenteatterin historiasta, ensimmäinen tunnetumpi Krossin teos oli runokokoelma Söerikastaja. Kirjallisuusprosesin kannalta juuri täällä on Krossin alkupiste, mutta Krossin henkilökohtaisessa historiassa oli se alku kuitenkin 20 vuotta aikaisemmin – 1930-luvun lopulla. Ensimmäiset Krossin runot ilmestyivät aikakauslehdissä v. 1938, mutta pian tuli sota ja koko tilanne muuttui. Saksalaismiehityksen aikana Kross joutui vankilaan ja sodan jälkeen neuvostoliittolaiselle vankileirille, jossa hän oli vuoteen 1954 asti. Kross oli siten noin 11 – 12 vuotta poissa virolaisesta kulttuurielämästä. Mutta samanaikaisesti hän kuitenkin kirjoitti runoja – ja tyyliltään ne ovat lähes samankaltaisia kuin 1930-luvullakin. Ei ollut mitään toivoa julkaista Krossin tekstejä – Kross oli out ja 30-luvun tyyli oli out – mutta hän kirjoitti. Hänen nuoruutensa runot ilmestyivät pääasiallisesti vasta v. 1971 kokoelmassa Voog ja kolmpii, sielä on pitempi sikermä Eilne mees väljas, joka olisi ehkä ollut itsennäinenkin runokokoelma, jos historia olisi ollut toisenlainen.
Nuoren Krossin tärkeimpänä taustana kirjallisuudessa on 1930-luvun virolainen runous sekä eurooppalainen ja venäläinen symbolismi – esimerkiksi Aleksander Blok. Yksi nuoren Krossin avainteksti on v. 1947 kirjoitettu runo Kolm – omistusruno ja omistuksen kohteena ovat Marie Under, Kersti Merilaas ja Betti Alver. On melko varmaa, että viimeksimainittu on ollut heistä tärkein Krossille – juuri Alverin myöhäissymbolistisen, vahvamittaisen ja loppusoinnillisen tyylin vaikutus Krossiin on ollut erittäin selvä. Alver oli keskeinen hahmo 1930-luvun nuorten kirjailijoiden ryhmän Arbujad toiminnassa, virolaisessa kritiikissä on puhuttu juuri arbujien perinneestä – se on ollut vahva ja keskeinen perinne 1900-luvun loppuun asti. Periaatteessa arbujien traditiona on symbolismi, mutta Alverin kautta tulee myös lisätunnuksia, olennaisia Krossin kannalta: sekä Alverin että nuoren Krossin runous on ironista ja dekadenttista, kummallekin on olennaista klassisen antiikkiperinteen tausta ja 1800-luvun romantiikka, sekä Alverin että Krossin runous on eräässä suhteessa "kylmää" – kylmän ironian hienoa ilmaisua.
Nuorella Krossilla on selviä esikuvia, mutta kuitenkin alusta alkaen itsenäinen tyyli laajemman symbolistisen virtauksen puitteissa. Ironian lisäksi Krossille on luonteenomaista järkiperäinen tekniikka ja järkiperäinen sisältö – Kross on rationaalisempi kuin symbolistinen virtaus yleensä. Hän tietää hyvin, miten kirjoitetaan runoja – millaisen tekniikan avulla jne. Hänen runoutensa perustana on usein jonkinlainen idea tai ajatus. Ja jos perustana on idea, niin runo on vuorostaan usein pohdiskelu tai kertomus – hämärän lyriikan ohella Krossin tuotannossa on jo 1930- ja 1940-luvullakin eeppisiä runoja – runoelmia, runokertomuksia. Näiden kertomusten aihe on usein muinaiskreikkalaisesta tai roomalaisesta mytologiasta, antiikin kirjallisuudesta tai Raamatusta. Nuoren Krossin suosikkeja mytologian ja uskonnon alalta ovat kaikenlaiset kapinoitsijat – kapinnalliset sankarit kuten Prometheus tai kapinnallinen enkeli Lucifer. Sellaiset sankarit ovat aina jonkin verran myös tulevaisuuden-ihmisiä – heidän toimintansa päämäärä on jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa. Antiikki, mahtavat ideat, henkilökohtaisen sivistyksen esittely kirjallisuudessa – se on keskeinen osa nuoren Krossin runoudessa. Lisäksi hänellä on vielä lyyrisempääkin ja omakohtaisempaakin runoutta, pääasiallisesti rakkausrunoja – ja on muutakin, mutta tämä "suuren teeman" pohdiskelu on kuitenkin ehkä tärkein.
Kross kirjoitti tällaista runoutta Viron tasavallan vuosina, mutta myöhemminkin – kuten sodan jälkeen neuvostoliittolaisella vankileirillä. Kirjoittaminen oli hyvin toivoton ja salainen yritys – Kross oli silloin vanki ja symbolismi oli poliittinen rikos, vaikkakaan Kross ei tavallisesti tuolloin kirjoittanut suorasanaista poliittista tekstiä. Näin ollen on loogista ajatella, että runojen kirjoittaminen oli Krossille henkilökohtainen asia ja ehkä myös henkilökohtaisen kirjallisen terapian väline.
Tilanne muuttui noin v. 1955. Kross oli jo palannut vankileiriltä Viroon ja lähes samanaikaisesti hänen runoudessa tapahtuu jyrkkä muutos. Hieman yleistäen voidaan sanoa, että Kross ryhtyi kirjoittamaan runoutta, jota oli mahdollista julkaista Neuvostoliitossa Stalinin kuoleman jälkeen. Hrushtshovin suojasää oli tulossa ja sen myötä yhteiskunnallinen elämäkin muuttui vähitellen vapaammaksi – muuttui, vaikka 50-luvun jälkipuoli olikin edelleen kirjallisuudessa sosialistisen realismin kulta-aikaa. Krosskin rupesi käyttämään ns. virallisia teemoja – hän kirjoittaa neuvostoyhteiskunnan kauniista tulevaisuudesta, hänen runoudessaan on ilman muuta mukana "positiivinen sankari", tuo Söerikastajakin (Miilunpolttaja) on yksi positiivisen sankarin kuva jne. Sen "virallisen" puolen ohella on kuitenkin erittäin selvästi huomattava, että Krossin yhteiskunnallinen kannanotto on usein yhteiskunnallinen satiiri – Krossin ironia jatkuu satiirissa, mikä oli juuri suojasään aikana Neuvostoliitossa jossain määrin sallittu. Kritiikin kohteina ovat esimerkiksi Stalinin vallankäyttö, byrokratian ilmiöt valtion elämässä, nöyristelijät ja mielistelijät. Satiiri on 50-luvun lopun Krossin runouden ensimmäinen tärkeä tunnus.
Satiirin tavallisin ilmaisumuoto on täällä allegoria, vertauskuvallinen tyyli. Allegoria on taas rationaalisen menettelytavan ilmiö, mutta 1950-luvun kontekstissa allegoriassa on usein myös enemmän kuin yksi tai kaksi semanttista kerrosta. Esimerkiksi 1950-luvun runoudessa oli usein tyypillistä allegoria luonnonkuvauksen kautta – ja sellaisia esimerkkejä on myös Krossilla, esimerkiksi esikoiskokoelmassaan runo Veebruari kevad. Ensimmäinen kerros on luontokuva – tavallisesti juuri keväinen luonto. Toinen semanttinen kerros on Hrushtshovin suojasään myönteinen käsittely – kevät on 1950-luvun runoudessa Hrushtshovin suojasään myönteinen merkki. Mutta virolaista lukijaa varten voisi olla myös kolmas kerros – voihan olla, että luonnonkuvauksen kautta heräävät jonkinlaiset kansalliset toiveet, jotka ovat ristiriidassa sekä Stalinin että Hrushtshovin politiikan kanssa.
Kolmas "uuden Krossin" tärkeämpi piste on vapaa mitta. Vapaamittainen runous oli ollut tavallinen 1920-luvun neuvostovenäläisessä runoudessa, mutta Stalinin aikakaudella se muuttui "porvarillisen estetiikan" merkiksi. Suojasään kanssa tuli taas uusi muodollinen muutos, mutta on selvää, että vapaa mitta ei ollut vielä 1960-luvunkaan virolaisessa runoudessa tyypillistä. Vapaamittaisia runoja kirjoitetiin, mutta pohditiin samalla, onko se sosialistisen realismin puitteissa hyvä tai kenties kuitenkin huono ilmiö.
Mielenkiintoinen kysymys on, miksi Krossin runoudessa tapahtuu tällainen muutos? Miksi vankileirista tullut mies käyttää yhtäkkiä neuvostoteemoja, miksi hän leikkii virallisen poliitikan kanssa? Yksinkertaista vastausta ei ole, on ehkä vain asioaa osaltaan selvittäviä oletuksia.
Ensiksi saamme muistuttaa Krossin varhaistuotannon piirteistä – muutos on tapahtunut, mutta muutamat tunnukset ovat kuitenkin säilyneet. Krossille on aina ollut mielenkiintoista pohtia, miten abstraktit filosofiset ideat toteutuvat yhteiskunnallisessa elämässä. Tällaisen pohdiskelun päähenkilöitä oli aikaisemmin Jumala, nyt neuvostokauden sankarit. Mutta periaateessa voi sanoa, että Krossilla säilyy myös klassisen eurooppalaisen kulttuurin tausta – Raamatun vaikutus on nyt piilossa, mutta julkisesti jatkuu esimerkiksi intertekstuaalinen suhde antiikkiin. Sen lisäksi ovat tulleet uudet ajankohtaiset kirjalliset taustat: venäläinen Majakovski, saksalainen Brecht, suomenruotsalainen Diktonius, ranskalainen Éluard. He olivat Neuvostoliitossa 1950-luvun lopusta alkaen kaikki virallisesti sallittuja, ns. "progressiivisia kirjailijoita", vaikka kaikki olivatkin modernin tyylin edustajia – ns. edistysmielisyys riippui siis teemasta ja aiheesta. On yleensä tavallista, että juuri tuollaiset vasemmistolaiset modernistit kuten Brecht tai Majakovski tulevat suojasään vuosina kirjallisuuden esikuvaksi. Kross on myös toiminnut runouden kääntäjänä ja nämä "Lännen vaikutukset" tulivat luultavasti juuri käännösten kautta. Erittäin merkittävät – Krossin henkilökohtaisen tyylinkin kannalta – ovat hänen käännöksensä Diktoniuksen ja Brechtin tuotannosta.
Kirjalliset esikuvat eivät kuitenkaan selitä kaikkea, muutos Krossin runoudessa on loppujen lopuksi itsenäinen päätös konkreettisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Onko sitten päätöksen takana kirjailijan keimailu, halukkuus olla julkkis neuvostoyhteiskunnassakin? En tiedä, se on ehkä liian herkkä teema. Mutta todennäköisempää on, että muutoksen takana on ehkä jonkinlainen poliittinen naivismi – mielipide, että elämä Virossa Stalinin kuoleman jälkeen edistyy ja kirjailijan osallistuminen viralliseen prosessiin on edistykselle hyödyksi. Voi olla, että Kross oli naiivi, mutta on mahdollista myös, että eräässä suhteessa kyseessä oli myöskin kavaluus ja elämäntaiteen ilmiö. Myöhemmin kriitikot ovat sanoneet, että Krossin proosan yhtenä pääteemana on se, kuinka ihmisen yhteistyö vallan ja valtion kanssa onnistuu ja miten samanaikaisesti onnistuu rehellisyyden säilyttäminen. Se on Krossin proosahenkilöiden kysymys 1970- ja 1980-luvulla, mutta voisi olettaa, että 1950-luvulla se oli myös Krossin henkilökohtainen kysymys – ja sen kysymyksen realisointi neuvostovirolaisessa kulttuurissa olisi siten eräässä suhteessa elämäntaidettakin.
Tulisi myös ymmärtää, millaiset olivat olosuhteet 1950-luvun virolaisessa kulttuurissa ja millainen oli tuonaikainen kulttuurin pelikenttä. Elettiin ns. ylimenokautta eli suojasään kautta – noin vuosia 1956 – 64. Ylimenokaudella oli jo kadonnut – tai lähes kadonnut – vaara joutua vankileiriin taiteellisen toiminnan johdosta, mutta samalla sosialistisen realismin periaatteiden vaikutus taiteessa ja kirjallisuudessa oli vielä vahva. Se tarkoittii, että jos ihminen halusi jotain julkaista, oli kuitenkin pakko pysyä kommunistisen ideologian puitteissa. Totta kyllä – oli muutamia vaihtoehtojakin: Esimerkiksi ei-osallistuminen – esimerkiksi Betti Alverilta ei tullut uusia runoja 1960-luvun puoliväliin asti. Tai sitten mahdollisuus kirjoittaa luonnonrunoutta – juuri luonnonrunoudessa oli sosialistisen realismin sorto kadonnut nopeammin kuin muualta. Mutta Kross ei ollut luonteltaan mitään luonnonrunoilija.
Sosialistisen realismin merkittävämpi osuus kirjallisuudesta katosi yleensä ehkä 1960-luvun puolivälissä, mutta 1960-luvun alkupuolella oli se vielä elinvoimainen. Tällöin suojasään kirjallisuutta on pakko lukea"kontekstin kautta". Ja tästä syntyy vuorostaan paradoksi: Krossin runoutta on pakko lukea kontekstin kautta, neuvostokirjallisuuden kontekstissa hän on ilman muuta tärkeä runoilija, mutta jos tämä neuvostokonteksti on kadonnut, on vaikea ymmärtää Krossin yhteiskunnallisen runouden arvoa. Voisi sanoa, että 1950-luvun Krossin tuotannosta parhaita ovat nykyään ehkä muutamat rakkausrunot, juuri se osa, mikä oli prosessissa kenties toissijaista.
Prosessin ymmärtäminen on välttämätöntä jos luetaan Krossin kolmea ensimmäistä kokoelmaa – Söerikastaja, Kivist viiulid, Lauljad laevavööridel (viimeinen kokoelma Vihm teeb toredaid asju on jonkin verran toisenlainen). Esikoiskokoelma Söerikastaja ilmestyi v. 1958 ja se oli ehkä ensimmäinen tärkeämpi muutosten merkki neuvostokirjallisuuden kaanonissa. Tämänkaltaista satiirista kannanottoa oli neuvostovirolaisessa runoudessa ollut hyvin vähän – kenties voidaan mainita Uno Laht Krossin edeltäjänä 1950-luvulla, mutta Kross oli selvästi Lahtea rohkeampi, kriittisempi, lahjakkaampi ja hänen satiirinsa oli purevampaa. Oliko kyseessä todellinen kapina vai vain kapinan imitaatio, se on vaikeampi kysymys, mutta virolaisen kirjallisuuden kontekstissa se oli kuitenkin tuore ilmiö ja herätti poleemikkia.
Poleemikin toinen keskipiste oli muoto – vapaa mitta. Ja se muuttui yhä tärkeämmäksi teemaksi 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun kritiikissä. Krossin ohella tuolloin nuorta vapaamittaista virtaa runoudessa edustivat Ain Kaalep ja Krossin vaimo Ellen Niit – Kaalepin runous on Krossiin verrattuna klassisempaa, Niitin tuotanto lyyrisempää, mutta suojasään aikana he kaikki käyttivät runoudessaan vapaata mittaa, mikä oli erittäin modernin tyylin tavaramerkki.
V. 1960 nuori kriitikko Endel Nirk julkaisi Hermelinin nimellä parodian, jossa hän tuomitsi Krossin-Niitin-Kaalepin uutta tyyliä – kohteena olivat muutamat Looming-lehdessä ilmestyneet kokeellisemmat runot. V. 1960 sellainen kannanotto merkitsi myös poliittista hyökkäystä, sosialistisen realismin hyökkäystä modernia tyyliä vastaan. Tästä syntyi kuitenkin kiihkeä julkinen polemiikki ja onneksi ensimmäinen polemiikki neuvostovirolaisessa kirjallisuudessa, jossa sekä kielteiset että myönteiset näkökulmat olivat mahdollisia. Ja onneksi myönteinen suuntaus kirjallisuudessa jatkui ja vapaa mitta muuttui 1960-luvulla virallisestikin sallituksi. Ja Endel Nirk tietysti kehittyi myöskin myöhemmin.
Ns. vapaan mitan poleemikki lisäsi Krossille, Niitille ja Kaalepille myös epävirallista sankarivaloa, mutta todennäköisesti sellainen julkisuus ei ollut henkilökohtaisessa elämässä kuitenkaan niin helppoa. Krossin kiistanalaiset runot ilmestyivät Looming lehdessä ja sen jälkeen kokoelmassa Kivist viiulid (1964). Vuonna 1964 oli vapaan mitan väittely jo hiipunut, sen sijaan toinen ei-poliittinen poleemikki jatkui: Krossin "älyllistä" tyyliä pohdittiin sekä kielteisesti että myönteisesti– sopiiko tämä tyyli runouteen vai ei. Kross on jatkuvasti neuvostovirolaisen runouden olennainen tekijä vielä v. 1964 – 1965, hänen merkityksensä 1960-luvun jälkimmäisen puoliskon kirjallisuusprosessissa on ehkä toissijaisempi, vaikka minusta juuri silloin ilmestyneet runot ovat taiteellisesti kiinostavampia.
Siis kaikenlaisia paradokseja Krossin runoilijauralla on runsaasti. Tähän asti olen puhunut enemmän Krossin paradoksaalisesta merkityksestä yleisessä kirjallisuusprosesissa ja hänen tyylistään on ollut vähemmän puhetta – vaikkakin keskeiset tunnusmerkit ovat jo tuttuja – satiiri, allegoria, vapaa mitta.
Seuraavaksi lisätunnuksia. On ehkä mahdollista sanoa, että Krossin allegoria on tavallisesti juuri tällainen "tuplattu" allegoria, jossa on lisäkerroksia ja rivien välissä piileskeleviä ajatuksia. Poststalinistisen hyökkäyksen päävihollinen oli juuri Kross ja etenkin runo Köietrikk (Köysitemppu), hyvä esimerkki tuplatusta allegoriasta – ja ehkä juuri todellinen köysitemppu virolaisessa runoudessa (ilmestynyt Loomingissa ja sen jälkeen kokoelmassa Kivist viiulid). Köietrikk on muodoltaan kokeilevaa vapaata mittaa ja totta on, että 1950-luvun lopulta lähtien Krossin kokeilut ovat teknisesti moderneja, tässä on tärkeä sekä sisältö, että tekstin sijainti paperilla. Tällaista kokeellista visuaalisuutta ei ollut 1950-luvun virolaisessa kirjallisuudessa – Köietrikk oli muodoltaan hyvin radikaali. Samalla on se poliittinen runo, aiheena on Yhdysvaltojen presidentin vierailu Filippiineillä. Voisi ihmetellä, miksi virolaisen runoilijan pitäisi kirjoittaa poliittista satiiria Amerikan presidentin matkoista, mutta se on köysitemppu. Ensiksi – "kunnollisen" teeman ja "epäkunnollisen" muodon yhteys – jos teema on "oikea", niin on kuitenkin vaikeaa sanoa runoilijan olevan poliittisesti väärässä. Toiseksi – tekstiä voi lukea "tuplaatun allegorian" taktiikan avulla. Näin ollen Yhdysvallat voisi olla Neuvostoliitto ja Viro voisi olla Filippiinit. Vaikea sanoa, onko se ollut runoilijan päätavoite, mutta virolainen on tottunut lukemaan juuri tällaisen allegorisen periaatteen avulla.
Visuaalinen kokeilu on ehkä radikaalimpi osa Krossin tuotannossa, muttei ainoa esimerkki – visuaalista muotoa hänellä esiintyy 1960-luvun lopulle asti. Tavallisempi on kuitenkin vapaamittaisen runon retorinen versio, sellainen teksti, jossa on runsaasti retorisia keinoja, huuhdatuksia ja toistoja – toistuvat sanat tai sanojen vartalot, semanttisesti samankaltaiset fraasit jne. Tämä ei ole virolaisen runouden tyypillisin muoto – kiinteärytminen runous säilytti virolaisessa traditiossa vielä 1970- ja1980-luvullakin vahvan aseman, se on ollut varmasti virolaisessa kirjallisuudessa olennaisempi kuin Suomessa. Traditionaallisen muodon pääsyynä ei kuitenkaan ole neuvostoestetiikka, vaan kansallisen perinteen vahva vaikutus.
Traditio on konservatiivisempi, mutta Kross on vapaamittainen ja kokeellinen runoilija. Minusta tuntuu, että kokeellisuus on Krossin runoudessa usein myös tietoisesti suuniteltua. Hänen runonsa eivät ole koskaan sanojen vapaata virtaa kuten esimerkiksi surrealismissa, runo on aivan kuin älyllinen "projekti", rakenne on looginen silloinkin, kuin radikaalisuus lisäntyy. Looginen ja rationaalinen kirjoittaminen on 1960-luvun alussa vieläkin selvämpi kuin Krossin varhaistuotannossa. Esimerkiksi on hyvin tavallista, että runoteos on eräässä suhteessa journalistinen kannanotto. Tai sitten Krossin runoelmat – eeppinen runous on Krossin tuotannossa hyvin tavallinen ja eeppinen runous on ehkä aina jonkin verran älyllisen näkökulman ilmiö. Oikeastaan luentoni otsikko on hieman harhaanjohtava – Jaan Kross virolaisen lyriikan uudistajana – kyllä Kross on neuvostoaikaisessa tilanteessa runouden uudistaja, mutta uudistaja sekä lyriikassa että eeppisessä runoudessa. Erikseen on ilmestynyt runoelma Tuule-Juku – tuuliviirimentaliteettia kuvaava yhteiskunnallinen satiiri, mutta pitempia runoelmia on kokoelmissakin.
Yksi puoli 1950- ja 1960-luvun Krossin runoudessa on myöskin ylistyslaulut älyllisyydelle – erittäin merkittävästi ne ovat esillä kokoelmassa Kivist viiulid. Krossin äly ja älyllisyys ovat intohimoisia. Pohtiminen, miettiminen, ajatteleminen – kaikki sellaiset sanat ovat Krossin kannalta intohimoisia. Hän kirjoittaa toistuvasti runoja tieteestä, erittäin selvästi näkyy avaruuden tutkimuksen vaikutus. Tämä avaruusrunous oli Juri Gagarinin avaruuslennon jälkeen yleisempikin trendi neuvostokirjallisuudessa, mutta tämän avaruusromantiikan tieteellinen puoli on Virossa juuri Krossilla merkittävä ja voimakas.
Älyllinen muoto ja älyllinen sisältö tarkoittavat, että Krossin lyriikkakin on hyvin epälyyristä – intohimoista kyllä, mutta intohimon lähteenä on ajatteleminen.
Ajattelevan ihmisen maailmassa on välttämättömänä mukana kulttuuri, Krossin vuoropuhelu vanhemman kulttuurihistorian kanssa jatkuu runoudessa. Antiikki on hänelle jatkuvasti tärkeä, mutta 1950-luvun lopulla näkyy selkeämmin toinenkin keskipiste – eurooppalainen renessanssi: Kolumbus, Gutenberg, Galilei, Campanella – he ovat uuden aikakauden sekä Krossin runouden sankareita. Kiinostus renessanssiin on 1960-luvun alun virolaisessa kirjallisuudessa taas yleisempi, suojasään ilmapiiri vaikutti täysin uudelta aikakaudelta ja historiastakin etsitiin juuri uusien aikojen merkkejä. Renessanssiharrastus oli yleistä, mutta tuntuu, että juuri Kross on täälläkin uranuurtaja, hänen renessanssikuvauksensa vaikuttivat nuoremman sukupolven runouteen, samalla tavalla kuin nuorelle sukupolvelle oli esikuvana Krossin avaruusromantiikka. Krossin tausta on huomattava esimerkiksi Paul-Eerik Rummon varhaistuotannossa, mutta muuallakin. Rummosta tuli hieman myöhemmin vuorostaan 1960-lukulaisten kärkihahmo Virossa, siten Krossin rooli on kirjallisuudessa eräässä suhteessa isän rooli. Kross ei ole 1960-luvun kirjallisuuden huippu, mutta vuosikymmenen isähahmo ehkä kyllä. Isän ja pojan suhteet ovat tietysti aina monimutkaisia: älyllisyys, satiiri, renessanssi, avaruus - ne ovat nuoren vuosikymmenen hakusanoja. Myöhemmin 1960-luku itsenäistyy ja muuttuu, mutta Krossin runous säilyttää ytimensä – totta kai, avaruus väistyy osallisesti hänelläkin, mutta lähes kaikki muu säilyy.
Tämän ytimen lisäksi Krossin runoudessa on muutakin. Olisi ehkä odotuksemukaista, että "muu" koskee luonnon- ja rakkausrunoutta – luonto ja rakkaus on aina ollut kirjallisuudessa lyyrisemmän sävyn virkistäjä. Osittain näin on Krossillakin, mutta osittain. Ensiksi – koska Krossin yksi uudistus runoudessa on juuri tietty "epälyyrisyys". Toiseksi – Krossin ja luonnon suhteet ovat ehkä olleet hänen nuoruudessaan hieman ristiriitaisia. Karl Muru on sanonut, että Krossin runoudesta puuttuu luonnon itsenäinen merkitys – ja ehkä se on juuri niin, ainakin 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuolella. Luonto on Krossin runoudessa tavallisesti älyllisen allegorian lähde – meillä oli jo puhetta runosta Veebruari kevad, jossa näkyy hyvin selvästi, että luonto on Krossin näkökulmasta pelkka väline. Totta kyllä – Krossin runoudessa on myös muutamia "aitoja" luonnonkuvia, mutta kielikuvan tyyppi on kuitenkin vähän outo. Muutamat esimerkit Kivised viiulid-kokoelmasta: metsä on "suure rohelise nuustikuga" (Suure rohelise nuustikuga); metsässä on "rähnide telegraaf" (Õhtu ja hommik); linnunlaulu on "puurmasin" (Linnulaul). Kielikuvien kautta luonnon keskipisteeksi tulevat pesuvälineet, postipalvelut, porakoneet – tämä ei ole kuitenkaan tavallinen lyyrinen näkökulma.
Rakkauslyriikka on todella Krossin lyyrinen puoli, sielä Krossin tunteellisemmat tunteet herävät ja niin hänen tuotannostaan löytyy myös muutamia kauniita ja samalla melko perinteisiä tekstejä. Rakkausrunous on Krossilla lyyrisempää ja perinteisempää ja juuri rakkausteeman välityksellä säilyy 1960-luvullakin jonkinlainen selvempi tyylimerkki Krossin symbolistisesta varhaistuotannosta. Nuoren Krossin symbolismista on säilynyt muutakin (antiikki-ihanne jne.), mutta rakkausrunoudessa säilyy ehkä enemmän kokonaista tyyliä.
Sen kanssa säilyy hieman myös vahvamittaista runoutta. On laskettu, että Krossin runoista noin kolmasosa on kaikkiaan kiinteämittaisia – suurempi osa niistä 1930- ja 1940-luvulta, mutta muutamia myös myöhemmältä ajalta, ja nämä ovat usein sävyltään lyyrisiä. Vapaa mitta tarkoittaa hänellä enemmän retorista älyllisyyttä ja vapaan mitan osuus on erittäin merkittävä toisessa ja kolmannessa kokoelmassa. Lauljad laevavööridel-kokoelman avaa runo Traktaat riimitud ja riimimata värsist, eräässä suhteessa hänen vapaamittaisen tyylinsä manifesti, jossa hän ei suoraan vastusta soinnillista-vahvamittaista runoutta, mutta sanoo – kielikuvien kielellä tietysti –, että paras teksti syntyy kuitenkin vapaan mitan ja selvän rytmin, soinnillisen ja soinnittoman runouden kohtauspaikassa. On myös merkillistä, että Krossin runon otsikossa saa olla sana "traktaat" – Krossin merkit ovat sekä vapaa mitta, että pohdinta – tieteellinen ja runollinen pohdinta samanaikaisesti.
Krossin merkit ja perustyyli ovat suurin piirtein tällaisia. Krossin viimeisessä runokokoelmassa Vihm teeb toredaid asju tapahtuu kuitenkin muutoksia. Tietysti on loogista kysyä heti, muuttuuko perustyyli viimeisessä kokoelmassa aivan kokonaan vai ei. Ei kuitenkaan kokonaan – tyylin "pohja" mielestäni säilyy, mutta kaikki, mitä tapahtuu nyt tätä pohjaa "korkeamalla", on toivottavasti mielenkiintoista.
Perustana säilyy Krossin älyllinen valvonta – hän tarkistaa tekstiin sisältyviä kielikuvia, ajatuksia, tekstin rakennetta. Jatkuvat myös Krossin ironia, kokeellinenkin vapaa mitta, allegoria, eeppinen suuntaus. Itse asiassa kokeellisuus on nyt rauhallisempaa, ironia rajoitetumpaa, allegoria"epäselvämpää", runomuotoinen epiikka lyyrisempää – mutta "pohja" on sama. Rauhallisempi, lyyrisempi pyrkimys riippuu vuorostaan muista muutoksista.
Olen todennut, että Krossin runous on tähän asti ollut tulevaisuuden runoutta – laulajat ovat laivan keulassa, laiva on löytöretkellä, retken päämääränä on tuntematon maailma sekä jännittävä tulevaisuus. Nyt – viimeisessä kokoelmassa tämä tulevaisuus on lähes kadonnut. Sen tilalle on tullut nykyaika ja menneisyys. Totta on, että menneisyys oli aikaisemminkin mukana, mutta minusta menneisyys oli tähän asti pääasiallisesti väline taistelussa tulevaisuuden ja abstraktin ihanteen puolesta – nyt tärkeämmäksi on tullut nykyajan ja menneisyyden yhtenäisyys.
Yhtenäisyyden ilmiöinä ovat sekä historia, että omaelämäkerta, sekin luonnollisesti historiallinen juttu. Kokoelmassa on muutamia omaelämäkerrallisia lyyrisiä runoelmia kuten Laul pärnast linnupuuriga, Autobiograafia süvitsi, Androgüüni päev – viimeinen otsikko on lainaus Friedebert Tuglakselta.
Nämä pitemmät runot tai lyhyemmät runoelmat ovat kaikki henkilökohtaisen menneisyyden merkkejä – "minä" on menneisyyden ja nykyhetken välinen yhteysmies, historian kertojalla ja kertomuksella on samalla omakohtainen näkökulma että "objektiivisen" historian merkit – mukana on Tuglas, mukana on virolaisten kansallinen historia, mukana Krossin sukupuun historia.
Viron ja virolaisten historia muuttuu nyt paljon enemmän olennaiseksi kuin aikaisemmin. Virolaisen identiteetin vahvistumisen ohella ovat taantuneet kommunistisen taistelurunouden merkit – ja tämä on kyllä hyvin looginen muutos. Erityistä kommunistista tai neuvostolaista näkökulmaa ei ole enää Krossin proosatutannossa eikä myöhäisrunoudessakaan.
Kokoelman kolmas osa on yleensäkin sarja lyyrisiä kuvia virolaisesta historiasta – niissä runoissa tulee tärkeäksi myös samanlainen henkilötyyppi kuin Krossin proosassakin – poikkeuksellinen henkilö aikakaudellaan, hieman hullu, mutta näkyvä, lahjakas ja toistumaton. Esimerkiksi käy yksi runo 1800-luvulla Virossa toimineesta "hullusta kreivistä" Mannteuffelista – myöhemmin"hullun kreivin" (nyt von Bockin) teema toistuu Krossin romaanissa Keisarin hullu.
Tuglaksenkin tausta on mukana ja minusta kyllä tuntuu, että Tuglas on ollut Krossin kestosuosikki. Kiinostavaa voisi olla muun muassa heidän tyyliensä osittainen samankaltaisuus – sekä Tuglas että Kross ovat olleet "kylmän" ja rationaalisesti organisoidun sanan mestareita virolaisessa kirjallisuudessa. Yksi mielenkiintoinen vaikutus Krossille on tullut luultavasti vielä Paul-Eerik Rummon runoudesta, merkkejä ja kielikuvia Rummon runoudesta Kross on lainannut toistuvasti. 1960-luvun alkuvuosina Kross vaikutti nuoreen Rummoon, mutta nyt kaikki on päinvastoin.
Menneisyys on temaattisesti tässä kokoelmassa tärkeä, mutta ehkä "lyyrisen minän" itsehavainnon kannalta vieläkin tärkeämpi on tulevaisuuden merkkien väistyminen ja nykyhetken voimistuminen. Nykyhetkikin on henkilökohtaisempi kuin aiemmin. Henkilökohtaisempi ja traagisempi. Krossin 1950-luvun runoudessa tulevaisuus oli kaikenlaisten mahdollisuuksien verkosto, nyt runouteen on tullut tietoisuus kuolemasta. On kuitenkin todennäköisempää, että tulevaisuuden tien päätepysäkki on kuolema – ei abstrakti yhteiskunnallinen idea. Luultavasti sellainen tietoisuus on voimistanut nykyhetken kauneutta ja "epäyhteiskunnallista" näkökulmaa: merkittävä juuri siinä suhteessa on mielestäni runo Kuidas saaks hüpata rongilt maha?, tässä tapahtuu sellaista, mitä Krossin tekstissä ei aikaisemmin tapahtunut: Kuidas saaks hüpata rongilt maha? / Hüpata maha / ja pikali heita / vaiguste karuste põõsaste taha / kust ühegi vagunisaatja poolt / sind ei leita? /…/ olla /.../ jääja ja mitte möödasõitja? (Kun voisi hypätä junasta / Hypätä alas ja kieriskellä / pihkaisten, pörröisten pensaitten taa / josta ei kukaan vaununvalvoja / arvaisi sinua etsiskellä /…/ Olla /…/ jääjä / ei ohitse matkaaja (suom. Arvo Turtiainen kokoelmassa 20 nykyvirolaista runoilijaa. Tammi 1969)).
Minusta tuntuu, että laulaja laivan keulassa oli ohitse matkaaja – laivassa tai junassa, samantekevää. Matkaajalle on tärkeä tulevaisuus, jääjälle preesens – jääjä haluaa piiloutua pensaitten taakse ja – olla.
Jääjä on tavallisesti myös ihminen, joka havainnoi konkreettista ympäristöä – ovat pensaat, on sade, tai sitten on myös kaupunkiympäristö. Tämä ympäristön huomaaminen merkitse muun muassa, että Krossin ja luonnon suhteet ovat nyt hieman välittömämmät. Luonto on tullut kaupunkiympäristön rinnalle, mutta ns. "ensimmäisenä todellisuutena" Krossilla on jatkuvasti kaupunki. Ja kaupunki on Krossilla ensisijaisesti Tallinna, Krossin runoudessa on jonkin verran siten ehkä korostuneena tallinnalaisen näkökulma. Luultavasti juuri Tallinnan keskiaikaisen historian kautta voimistuu 1970-luvulla myös Krossin kiinostus menneisyyteen, hänen proosansa lähtökohta.
Viimeisessäkin runokokoelmassa on jatkuvasti rakkausrunoutta, mutta siinäkin on muutoksia. Aikaisemmin rakkaus oli ollut Krossin tuotannossa pelkkä henkilökohtainen suhde kahden ihmisen, miehen ja naisen välillä. Nyt rakkaus muuttuu laajemmaksi käsitteeksi. Krossin maailmankatsomus on tullut traagisemmaksi ja rakkaus on täällä traagisessa maailmassa lähes ainoa toivonsäde – jos maailma yleensä on pelastettava, niin se on pelastettava rakkauden kautta. Tällaista rakkauden yleistä merkitystä Krossin viimeisessa kokoelmassa on kriitikkona korostanut esimerkiksi Hando Runnel. Näkyykö tämä rakkauden yleinen merkitys Krossin proosastakin? – se on jo uusi teema ja uusien luentojen aihe.
Krossin runous on ristiriitaisempi kuin proosa – Kross on runoilijana kirjallisuusprosessissa uudistaja, vaikka ei kuitenkaan virolaisen runouden tärkein piste. Mutta jos rakkaus on mukana, sitten on kaikki mahdollista. Ehkä on myös mahdollista löytää Krossin runoudesta jotain kiinostavaa – historiallisesti tai jopa omakohtaisesti kiinostavia tekstejä.



Kommentaarid ...
bullet Anonymous
on 19 Aug : 1:09
Comments: 1718
[blocked by admin]

bullet Anonymous
on 18 Aug : 22:44
Comments: 1718
[blocked by admin]


Kommentaaride lisamine ajutiselt suletud




sisu © et, vorm © e107.org